Jälkisanat Ylpeys ja ennakkoluuulo

Suomentajan jälkisanat

 

Jane Austen syntyi 1775 vauraan pappilan seitsemäntenä lapsena. Hän, kuten hänen sisarensa Cassandra, ei koskaan mennyt naimisiin ja vietti koko elämänsä perheen ja suvun piirissä eri puolilla Etelä-Englantia. Isän kuoleman jälkeen 1805 veljet ottivat vastuulleen perheen naisväen toimeentulon ja vuoden 1809 jälkeen hän asui ensin Edward-veljen mailla Chawtonissa ja sitten James-veljen luona Steventonissa. Näinä vuosina hän viiimeisteli kuusi romaaniaan.

 

Jane Austen oli viihdyttänyt perhettään nuoresta pitäen lukemalla ääneen hauskoja kirjoitelmiaan, ja Henry-veljen välityksellä löytyi vuonna 1811 kustantaja romaanille Sense and Sensibility (Järki ja tunteet), jonka kirjoittajaksi oli merkitty A Lady (Eräsn nainen). Elinaikanaan Jane Austen ei julkaissut yhtään teosta omalla nimellään. Pride and Prejudice (Ylpeys ja ennakkoluulo) ilmestyi 1813, Mansfield Park (Kasvattitytön tarina) 1814 ja Emma 1815. Postuumisti vuonna 1818 ilmestyivät Northanger Abbey (Neito vanhassa linnassa) ja Persuasion (Viisasteleva sydän).

 

Teokset saivat hyvän vastaanoton ja kohtuullisesti lukijoita. Aluksi Austen oli lähinnä vain kirjallisen eliitin suosiossa, vasta hänen veljenpoikansa vuonna 1869 julkaisema elämäkerta ja sen innoittamat uudet painokset romaaneista sysäsivät liikkeelle ennenkuulumattoman suosion, jota on jatkunut siitä asti. Suosio on ollut kahtalainen, toisaalta innostuneet ihailijat, toisaalla vakavamieliset kirjallisuudentutkijat, eivätkä näiden käsitykset aina mene yksiin.

 

Englantilainen kirjallisuus kurkotti 1800-luvun alussa irti romantiikasta ja kohti realismia, ja Jane Austenin teokset sijoittuvat tähän käännekohtaan. Niissä kuvataan maailmaa, jonka hän tunsi parhaiten, herrasväen kotipiiriä. Austen pyrkii kuvaamaan omaa ympäristöään ja sen arkea realistisesti ja pilkkaa romanttisen kirjallisuuden ylilyöntejä. Hänen henkilönsä eivät ole enkeleitä tai konnia, eivätkä juonen käänteet epäuskottavia. Sävy on kautta linjan huvittuneen tarkkaileva ja etäinenkin. Lukijaa ei vedetä tunteisiin mukaan, ne kuvataan tyynesti ja usein toisen käden kautta. Tämä viileys, tasapainon tavoittelu ja hyvien tapojen korostaminen viittaa itse asiassa romantiikkaa edeltäneen valistusajan ihanteisiin, ja ehkäpä siksi Austenin hienovarainen kuvaus jäi 1800-luvulla Dickensin kaltaisten reippaampien ja tunteellisempien mieskirjalijoiden varjoon.

 

Kaikkien Austenin romaanien aiheena ovat nuorten tyttöjen rakkaushuolet, mutta näkökulma ei ole pohjimmiltaan romanttinen, vaan heijastaa säätyläisnaisen elämän tärkeintä ratkaisua. Avioliitosta riippuivat elintaso ja sosiaalinen asema, naimattomaksi jääminen tai epäedullinen avioliitto johtivat eriasteisiin vaikeuksiin, jopa puutteeseen. Säätyläisten toimeentulo perustui omaisuuteen, lähinnä maaomaisuuteen, joka yleensä peryityi vain pojille, usein yksin esikoispojalle. Nuoremmat pojat saattoivat tehdä uran armeijan tai kirkon palveluksessa, mutta naiset olivat kokonaan riippuvaisia sukulaisista, isästä, aviomiehestä, veljistä.

 

Jane Austenin suuri ansio on siinä, miten hän yhdistää rakkauskertomuksen, taloudelliset välttämättömyydet ja terävän ihmisten tarkkailun. Hän uskoo rakkauteen, mutta ei päättömään hullaantumiseen. “Tee mitä tahansa, mutta älä mene naimisiin ilman rakkautta”, sanoo Jane Elizabethille. Tämä on keskeinen periaate kaikissa Austenin romaaneissa, ja hän näyttää noudattaneen sitä itsekin, tiedetään, että hän ensin hyväksyi ja sitten torjui kosijan, jota kohtaan ei tuntenut sitä, mitä olisi halunnut tuntea, ja eli mieluummin perhepiirissä rakkaan sisarensa kanssa. Toisaalta Ylpeyden ja ennakkoluulon Bennetin tytöistä nuorin, Lydia, “kesytön, häpeämätön, hurja, meluista ja peloton” edustaa hallitsematonta romanttista huumaa, jolle Austen ei anna arvoa.

 

Vaikka Jane Austen korostaa sellaisia moraalisia arvoja kuin arvostelukykyä, vilpittömyyttä ja toisten huomioonottamista, ja henkilöt saavat aina lopulta ansioittensa mukaan, ennen kaikkea häntä kiinnostaa kuitenkin elämän koominen puoli. Kuten herra Bennet ja Elizabeth, Jane Austen nauttii, kun ihmiset käyttäytyvät typerästi, itsetärkeästi ja ajattelemattomasti.

 

Austenin suomentaja on aikamoisessa pulassa etsiessään esikuvia käännöksen pohjaksi. Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi Englannissa kaksisataa vuotta sitten. Ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä julkaistiin melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin ja sen päähenkilöt olivat takkutukkaisia maalaispoikia.

 

Suomalainen herrasväki puhui 1800-luvulla ruotsia, suomi oli kansan kieli. Ei siis ihme, että suomalaisen kirjallisuuden pioneerit, sellaiset kuin Aleksis Kivi, Minna Canth, Juhani Aho ja Maria Jotuni nojasivat vahvasti puhuttuun kieleen, joka on konkreettista ja värikästä – kun taas Austen käyttää kirjallista, abstraktia ja hillittyä kieltä.

 

Ruotsinvoittoinen suomi ei sekään sovi malliksi, sellaiset sanat kuin soosi, fröökynä ja tampuuri kuuluvat keittiön puolelle, eivät saliin. Assosiaatiot vievät hakoteille.

 

Ei auta muu kuin soittaa vanhaa musiikkia uusilla instrumenteilla.

 

Jane Austenia lukiessa huomio kiinnittyy virkkeiden rakenteeseen. Tottumattoman silmään ne voivat näyttää koukeroisilta, mutta tarkempi lukeminen paljastaa huolellisesti harkitun tasapainon. Usein virkkeen jakaa puolipiste, jonka kahden puolen sanat asettuvat eleganttiin ojennukseen. Tulee mieleen yrjönaikainen kartano, tai vaikkapa Helsingin yliopiston uusklassinen päärakennus. Olen nähnyt paljon vaivaa tavoittaakseni edes aavistuksen tästä eleganssista. Miten saada ajatus soljumaan takeltelematta pitkässä virkkeessä vetämättä mutkia suoriksi, siinäpä pulma. Rytmin ja soinnin kuunteleminen on tuntunut tärkeältä, samoin suomen kielen omien idiomien käyttäminen, milloin se vain oli mahdollista.

 

Jos Austenin virkkeet eivät ole koukeroisia, ei sanastokaan ole koristeellista. Sanavalinnat ovat täsmällisiä, harkittuja, eleettömiä. Silmiinpistävä on kuvailevien adjektiivien vähäisyys. Englannin ja suomen sanaston rakenteelliset erot eivät voisi paljastua selvemmin kuin Austenia kääntäessä. Historiallisista syistä englannissa on valtava määrä synonyymejä eri käsitteille, kun taas suomen sanastollinen rikkaus on konkreettisempaa. Kohteliaisuudelle, kiintymykselle, jännityksen ja nolouden eri asteille löytyy englannissa joka lähtöön sana, joka on täsmällinen mutta ei liian eloisa. Suomentajapoloa uhkaa toisaalta paperinmakuinen, toisaalta liian räikeä kieli.

 

Tärkein päämääräni tässä uudessa suomennoksessa on ollut välittää lukemisen nautinto. Ylpeys ja ennakkoluulo on englanniksi hykerryttävän hauska kirja, ja sellainen toivon sen olevan myös suomeksi.

 

 

Kersti Juva